Klassisen- ja rytmimusiikin laulun eroavaisuuksista: Ääntöväylän koko ja muoto

Kun kirjoitetaan klassisen- ja rytmimusiikin laulun eroista, on tiedostettava, että asioista voi puhua vain hyvin yksinkertaisesti karkeitakin kahtiajakoja tehden. Erilaisia tyylejä oppivalle on kuitenkin tarpeellista ja mielenkiintoista ymmärtää näitä yleisiä peruseroja toiminnallisesta näkökulmasta.

Tämä kirjoitus on kirjoitettu hyvin yksinkertaistetusti samalla ymmärtäen, että on haastavaa tehdä selkeää eroa klassisen ja rytmimusiikin laulun välille niin, että jokainen olisi siitä täysin samaa mieltä. Äänenkäytössä ei saisi myöskään olla koskaan lukittuja toimintoja tai asetuksia, vaan instrumentin pitäisi antaa mukautua kulloiseenkin sävelkorkeuteen ja äänikvaliteettiin. Joitakin toiminnallisia keskeisiä peruseroja voidaan kuitenkin listata.

Tässä postauksessa on kirjoitettu tyylien eroista pelkästään ääntöväylän asetusten näkökulmasta. Lue myös muut postaukset, joissa kirjoitetaan klassisen- ja rytmimusiikin laulun eroista muiden rakenteiden ja toimintojen näkökulmasta; Äänihuulten värähtely klassisessa- ja rytmimusiikin laulussa.

Ääntöväylällä tarkoitetaan tilaa äänihuulista huuliin saakka. Ääntöväylän pituuden muokkaaminen vaikuttaa kuullun äänen väriin.

Kurkunpään asento vaikuttaa ääntöväylän pituuteen

Kurkunpää liikkuu myös sävelkorkeuden mukaan. Siihen suhteessa kurkunpää voi kuitenkin olla hieman korkeammammalla tai matalammammalla riippuen siitä millaista äänenväriä haetaan.

Klassisessa laulussa pyrkimyksenä on pitää kurkunpää madalletussa tilassa, jotta saadaan aikaan tummempi äänenväri. (Huom. kurkunpää liikkuu silti sävelkorkeuden mukaan.) Kun kurkunpää on matalalla, ääntöväylä on pitkä.

Rytmimusiikin laulussa pyrkimyksenä on pitää kurkunpää keskellä tai korkeassa asennossa, jotta aikaansaatu äänenväri on puhemainen tai kirkas. Kun kurkunpää on korkealla, ääntöväylä on lyhyt. Kaikkea kuitenkin kuullaan, artistista ja musiikkityylistä riippuen.

20% Off of Musical Theater on Sheet Music Plus

HUOMAA; vaikka erilaisilla musiikkityyleillä on omat esteettiset ”oletusasetuksensa”, tulee kurkunpään silti olla aina vapaa liikkumaan sävelkorkeuden mukaan. Myös siis korkean klassisen sopraanon tulee antaa kurkunpään nousta hyvin korkeita säveliä laulaessaan. Vastoin esimerkiksi jazzlaulaja saattaa käyttää hyvin laajentunutta ääntöväylää (matala kurkunpää) laulaessaan balladia vaikkapa fraasin loppukohdassa.

Kurkunpään tulee antaa olla vapaa liikkumaan sävelkorkeuden mukaan.

Ääntöväylän leveys

Klassisessa laulussa ääntöväylä pyritään saamaan mahdollisimman laajentuneeksi. Tähän lukeutuu myös välittömästi äänihuulten yläpuolella olevan tilan avaaminen. Taskuhuulten tai valeäänihuulten saaminen mahdollisimman kauas toisistaan tuo enemmän tilaa äänihuulten ympärille, saaden äänen ”avoimemman” kuuloiseksi. Nauru ja itku auttavat tämän tuntemuksen syntymistä.

Sama asia on käytössä myös rytmimusiikin laulajilla, joskin se ei ole niinkään oletusasetus; taskuhuulten avaamista käytetään yhtenä vaihtoehtona, kun ääneen halutaan ”avoimuutta” tai ”lämpöä”. Sen käyttöä suosittelemme kuitenkin aina, kun lauletaan voimakkaasti tai silloin, kun twang on käytössä.

Monet myös kokevat itkun tunteen tuovan tilaa suuntana ”eteenpäin”, johtuen mahdollisesti kilpiruston kallistumisesta, joka venyttää äänihuulia. Lue postaus äänihuulten venyttämisestä täällä.

Laulajan formantti; twang

Huom: pieni kaventuma ääntöväylässä on käytössä rytmimusiikin laulussa sekä klassisessa laulussa. Tämä laulajan formantiksi tai twangiksi kutsuttu ilmiö saa äänen kuulostamaan voimakkaammalta akustisen ilmiön vuoksi. Lue twangista tarkemmin täällä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *